Vuosia sitten kehotin katsomaan Ad Astraa uusin silmin. Olin aloittanut tutkimusprosessini vasta hiljattain ja pidin ensimmäistä esitelmääni kansainvälisessä, Donner instituutin järjestämässä konferenssissa. Tänään yksi ympyrä sulkeutuu.

Seison hehkuvan punaiseksi maalatussa huoneessa. Seinälle on ripustettu päällekkäin kaksi Akseli Gallen-Kallelan teosta. Ne kuuluvat yhteen. Yllä säteilee Ad Astra – tarkemmin sanottuna teoksen toinen, myöhempi versio vuodelta 1907. Ensimmäistä Gallen-Kallela maalasi 1890-luvun puolivälissä teosofista kirjallisuutta lukiessaan ja henkimaailman kanssa seurustellessaan. Alastoman neidon hiukset suikertavat hurjasti avaruuden sfääreissä. Taustalla loistaa kultainen planeetta. Kohoavan neidon alla, Tuonelan virran rannalla viruu elämänvoimansa menettänyt sinertävä mieskeho – Kuollut Lemminkäinen (1896), jota taiteilija kutsui kerran myös omaksi kuvakseen.

Teoksia ei ole koskaan aiemmin esitetty julkisesti näin, toisiinsa liittyvinä. Gallen-Kallelan kirjeenvaihto, muistelmat ja Kansallisarkiston konservointiosaston tekemät tutkimukset antavat kuitenkin vihjeitä siitä, että alun perin nämä kaksi teosta olivat osia yhdestä ja samasta kankaasta. Kuolleen Lemminkäisen ylle on myös jäänyt jälkiä jalkaparista, vaikka niitä ei paljain silmin voi nähdäkään. Teosten ripustaminen päällekkäin, yhdeksi kokonaisuudeksi muuttaa väkisinkin niiden tulkintahorisonttia. Ja niin on tarkoituskin.

Kun viime kesänä sain kutsun Villa Gyllenbergiin keskustelemaan Suomen juhlavuoden näyttelystä ja sen yhteydessä toteutettavasta uudesta kokoelmaluettelosta, sain tehtäväkseni kirjoittaa Ad Astrasta jotain uutta – jotain sellaista, mitä ei aiemmin oltu kuultu. Innostuin tietysti. Lukeutuihan maalaus niihin, jotka alkujaan johdattelivat minut tutkimaan taiteen ja esoteerisuuden välisiä kytkentöjä. Vaikka Ad Astra ei varsinaisesti kuulukaan väitöstutkimukseni aineistoihin, olin kaivellut sen taustoja jo melkoisesti – erityisesti Gallen-Kallelan tunnetuimpiin teoksiin kuuluvasta Lemminkäisen äidistä (1896) kirjoittaessani. Ja nyt sain hyvän syyn kaivaa hieman lisää.

Syksyn ruostuttaessa puiden lehtiä kirjoitin sitten jälleensyntymästä ja sielunvaelluksesta. Harmonisesti soivasta kosmoksesta ja sieluista, jotka matkaavat maallisen kehon kuoleman jälkeen toisille planeetoille. Kahdesta maalauksesta, jotka kuuluivat yhteen ja liittyvät näihin ajatuksiin, joita Gallen-Kallela runsaat sata vuotta sitten piti mahdollisina. Mahdolliselta ne näyttävät nytkin, kun teokset on viimein saatettu takaisin yhteen.

On jotenkin sopivaa, että tämä kaikki tapahtuu juuri täällä – Ane ja Signe Gyllenbergin taidemuseoksi muuntuneessa kodissa, Villa Gyllenbergissä. Taustalla humisee puheensorina. Juhlimme juuri avattua näyttelyä, joka esittelee Gyllenbergin säätiön taidekokoelmaa ja kertoo yhden tarinan Ane Gyllenbergistä. Gyllenberg oli paitsi menestyvä pankkiiri ja taidekeräilijä myös henkisistä ja esoteerisista kysymyksistä kiinnostunut etsijä. Hän liittyi 1920-luvulla vapaamuurareihin ja Suomen Antroposofiseen seuraan. Myös hänen vaimostaan tuli seuran jäsen vuonna 1929.

Muurariksi Gyllenberg vihittiin vain muutamaa kuukautta myöhemmin kuin Gallen-Kallela, joka sai oman vihkimyksensä toukokuussa 1923. Miehistä ei kuitenkaan tullut muurariveljiä, vaikka he olivat saman loosin jäseniä. Gallen-Kallela ei vihkimyksensä jälkeen tiettävästi palannut loosiin, vaikka arvostikin omaa muurariuttaan. Gyllenbergistä sen sijaan tuli yksi ruotsinkielisen muurarijärjestelmän keskushenkilöistä ja hän saavutti järjestelmän korkeimman asteen vuonna 1942.

Gyllenbergien henkinen vakaumus näkyy myös säätiön taidekokoelmassa. Ad Astran ohella siihen lukeutuu monia esoteerisesti tai henkisesti sävyttyneitä teoksia kuten esimerkiksi Tyko Sallisen vapaamuurariutta kuvaava triptyykki, Hugo Simbergin ja Helene Schjerfbeckin uskonnollisia aiheita, Ellen Thesleffin värimaalauksia, Pekka Halosen Soittotunnin jälkeen (1894) sekä vähemmän tunnetun Ilona Hariman orientaalista mystiikkaa henkiviä teoksia. Taiteen henkisyyttä ajatellen Gyllenbergin taidekokoelma onkin Suomen mittakaavassa ehdoton helmi.

Punaisen huoneen seinälle on Gallen-Kallelan muiden teosten ohella ripustettu myös kokoelmaan vasta hankittu Kuolleitten virta (1893), joka kuvaa säveltäjä-kapellimestari Robert Kajanuksen avaruuden sfääreissä. Iloitsen avoimesti, että maalaus päätyi Gyllenbergin kokoelmaan. Ad Astran tavoin sielunvaellustematiikkaan kietoutuva teos ei olisi voinut löytää parempaa henkistä kotia mistään muualta.

Myös Villa Gyllenberg itsessään on esoteerisuudesta kiinnostuneen vierailijan näkökulmasta antoisa kohde. Avajaisten puheita odotellessa livistämme tutkimusintressejäni jakavan Minna Turtiaisen kanssa katselemaan talon hiljaisempia osia. Toiseen kerrokseen johtavaa portaikkoa valaisee vapaamuurarisymboliikalla koristeltu lasimaalaus. Yläkerran vitriineistä ja kirjahyllyistä taas löytyy Gyllenbergin muurariesineistöä sekä esoteerista kirjallisuutta: muun muassa Pekka Ervastia, Rudolf Steineria ja Mary Barker Eddyä. Olisipa jossain kohtaa mahdollisuus syventyä tarkemmin Gyllenbergien elämään ja taidekokoelmaan!

Ane Gyllenbergiä ja Akseli Gallen-Kallelaa yhdisti halu etsiä vastauksia elämää ja kuolemaan koskeviin suuriin, henkisiin kysymyksiin. Vaikka Ad Astrasta ja sen merkityksistä tuskin on päästy sanomaan viimeistä sanaa, yhdestä asiasta olen kuitenkin varma: Villa Gyllenbergin punainen huone radikaaleine ripustuksineen antaa mahdollisuuden kuvitella Ad Astra uudelleen – nähdä se aivan uusin silmin.

***

Villa Gyllenbergin uuteen kokoelmaluetteloon kirjoittamani teksti Ad Astrasta löytyy kokonaisuudessaan Academia.edu -sivultani.
Voit lukea tekstin täällä.

Villa Gyllenbergin intendetti Nina Zilliacus puhui avajaispäivänä Gyllenbergin taidekokoelmasta ja sen henkisistä ulottuvuuksista myös Ylen Kultakuume-ohjelmassa (alkaa kohdasta 40.40). Kuuntele ohjelma Yle Areenassa.