Varoitus: näyttelyn teokset saattavat aiheuttaa ahdistusta. Astun kuitenkin kevyin mielin sisään Kiasman liukuovista. Synkän huoneen keskellä on kuutio, jonka sisään on ripustettu muutama vuosi sitten kohua herättäneet valokuvat kenialaistyttöjen ympärileikkauksesta. Olen toki nähnyt kuvat ennenkin lehden sivuilla, aamuteetä leppoisasti siemaillessani. Vaikutelma ei ole sama. Mustien seinien sisällä, pienessä ahdistetussa tilassa kuvat tunkevat syvemmälle. Oksettaa. Tyttöjen hätä raastaa toisella tavoin, tuntuu paineena rintakehässä. Pienikokoiset valokuvat muuttuvat todellisuudeksi, joka repii sielua vereslihalle ja pakottaa jatkamaan matkaa. Väkisin silmäilen myös kuution ulkopuolella ripustetut kuvat, jotka antavat hieman enemmän tilaa hengittää. Pois on kuitenkin päästävä.

Hieman yllättäenkin tila muuttuu pian valoisaksi ja jalkojen juureen levittäytyy läpinäkyvien lasikuulien ketju. Tarkemmin katsoessani ne piirtävät tunnistettavan muodon, jonka pinnalla valo saa leikkiä eri värejä heijastaen: karttakuva. Maanosia ja valtioita toinen toisiinsa nojaten, hauraina ja särkyvinä. Yksi voimakkaampi puhallus ja lasikuulat pyörisivät toisaalle, uudet muodot ja rajat samalla piirtäen. Nyt keuhkoissa olisi jo ilmaa puhaltaakin. Hetken puristanut ahdistus hellittää, mutta jättää jälkeensä hämärästi hahmottuvan kysymyksen taiteen poliittisuudesta ja vaikuttavuudesta.

Vuonna 2010 uutisoitiin Lens Politica -festivaalin tiimoilta siitä, miten yhteiskunnallisesti kantaaottava taide ei kiinnosta isoja taideinstituutioita tai medioita, jotka kirjoittavat mieluummin taiteilijoiden (kaupallisesta) menestyksestä ulkomailla. Viimeaikoina valtaan ja politiikkaan tavalla tai toisella kietoutuvia näyttelyitä tuntuu kuitenkin olleen tarjolla enemmän. Kiasmassa parhaillaan esillä olevissa näyttelyissä vastakkain asettuu kaksi kovin erilaista tapaa tehdä yhteiskunnallista tai poliittista taidetta.

Suomen tunnetuimpiin valokuvaajiin ja dokumentaristeihin lukeutuvan Meeri Koutaniemen (s. 1987) teoksista huokuu voima, joka tunkeutuu väkisin lähemmäs katsojaansa – ja on vähällä ajoittain myös nujertaa. Nousee halu vetäytyä kuoreen, paeta turvaan. Palestiinalaissyntyisen brittitaiteilija Mona Hatoumin (s. 1952) teokset taas hellivät poeettisuudessaan ja esteettisyydessään aivan toisella tavalla. Vaikka Hatoumin teoksissa on eittämättä raastavia elementtejä – ihan sananmukaisestikin –, jättävät monet niistä jälkeensä myös pehmeämmän vaikutelman. Ihokarvat kietoutuvat melkein huomaamattomaksi osaksi arabihuivia ja häviävät pieniksi pistoiksi hauraaseen paperiin. Zen-puutarhoista tutut kuviot piirtyvät ensin suuren hiekkaympyrän pintaan ja häviävät sitten vääjäämättömästi etenevän mekaanisen laitteen toimesta. Pian kone piirtää kuviot uudelleen – vain tuhotakseen ne seuraavalla kierroksella.

Näiden teosten äärellä voin seisoa pidempään. Katsoa ja ihmetellä rauhassa. Teosten sanoma on ilmeisen poliittinen ja kriittinen, vaikkei niiden täsmällinen sanoma tarkalleen ottaen avautuisikaan. Välkehtivät lasikuulat ja häkkien jälkeensä jättävät varjot heiluttavat olotilaa juuri sopivan hellästi niin, että mieli avautuu pohtimaan rankkojakin asioita uusista näkökulmista. Runollisiin teoksiin uppoutumisen jälkeen mahdollisuuskin tähän kaikkeen tuntuu jälleen olevan.

Mielessäni herää kuitenkin kysymys onko tai pitäisikö Hatoumin teoksissa olla samankaltaista aktiivista voimaa kuin Koutaniemen kuvissa. Vaikka ympärileikattujen tyttöjen hätä painaa rintaa, vyöryy Koutaniemen teoksista vastaan myös myönteisempi energia. Monumentaaliset, hapon syövyttämät intialaisnaisen kasvot nauravat tavalla, joka ohittaa uhriksi asettumisen ja antaa kuvattavalle ylimaalliseltakin henkivää voimaa. Samalla teokset tuovat esiin yhteiskunnallisia epäkohtia tavalla, joka tuntuu vaativan toimintaa. Kouriintuntuvaa, poliittista aktivismia.

Taiteen ja politiikan suhdetta pohtineen ranskalaisfilosofi Jacques Rancièren (s. 1940) käsityksen mukaan taide on poliittista tehdessään näkyväksi yhteiskunnassa ilmeneviä erimielisyyksiä ja tuodessaan esiin erityisesti niiden näkemyksiä, jotka joutuvat yhtenäiseksi esitetyn yhteiskunnan väistämättömissä jaoissa usein osattomiksi. Tässä Koutaniemi eittämättä onnistuu. Ehkä hänenkaltaisiaan tarvittaisiin näinä aikoina enemmän. Valokuvat nostavat pintaan myös toimimisen vaateen – joskin niin voimakkaasti, että herkemmille saattaa herätä halu vetäytyä kuoreen ja poistua paikalta vähin äänin. Hatoumin teosten synnyttämä olotila on esteettisyydessään uinuvampi ja ehkä myös passiivisempi. Mitään kouriintuntuvaa niiden jäljiltä ei välttämättä tapahdu, muuten kuin sisäisesti. Hyvän tekemisen voi onneksi aloittaa myös läheltä ja toivoa, että epäoikeudenmukaisuuksien ja mielettömyyksien mereen vuodatetun pisaran vaikutus leviää aaltoina myös kaukaisuuteen.