Löydän itseni usein rajoilta ja rajatilojen ääreltä. Oman paikan määritteleminen tiedemaailmassa, oppialojen välissä tai taiteen ja tieteen risteyksissä on usein tuntunut haastavalta – vaikka olen toki yrittänyt etsiä pysyviä vastauksia tämän ongelmalliselta tuntuvan seikan ratkaisemiseksi. Kenties juuri tästä syystä onkin sopivaa, että aloitan tämän julkiseksi muistikirjaksi mieltämäni blogin kirjoittamisen rajatiloja pohtien. Ne nousivat eräänlaiseksi avainteemaksi toukokuun puolivälissä Turussa järjestetyssä kansainvälisessä Art Approaching Science and Religion -symposiumissa, jossa itsekin pidin esitelmän. Tapahtuman järjestivät taiteen- ja tieteentekijöiden yhteistyössä pyörittämä AmosLAB sekä uskontotieteelliseen ja kulttuurihistorialliseen tutkimukseen erikoistunut Donner-instituutti.

Kysymys siitä, missä tieteen ja taiteen välinen raja oikeastaan kulkee, nousi keskustelunaiheeksi useaan otteeseen symposiumin aikana. Millaisia ovat erot taiteilijoiden ja tieteilijöiden välillä? Onko niitä? Entä missä kohden taide ja tiede voisivat hedelmällisesti lähestyä toisiaan?

Ensimmäisen kiinnostavan ja varsin käytännönläheisenkin kommentin näihin kysymyksiin liittyen tarjosi tunnettu uskontofilosofi ja kulttuurikriitikko Mark C. Taylor, joka on toiminut opettajana useissa eri yliopistoissa. Keskustelu käytiin Titanik-galleriassa esillä olleen Ornament & Beauty -näyttelyn äärellä. Paikalla oli värikäs joukko aina Yalen yliopiston arkkitehtuurin professori Kent C. Bloomerista turkulaisiin taiteilijoihin ja teologeihin. Taiteilijoiden kertoessa omasta työstään syntyi kiihkeitä keskusteluja, joiden tiimellyksessä Taylor esitti oman henkilökohtaisen huomionsa taiteen- ja tieteentekijöiden eroista: siinä missä tieteilijät tulevat hänen luennoilleen tiedonjanoisina ja kriittisinä, etsivät taiteilijat jatkuvasti uusia innoituksen lähteitä – jotain, mitä he voisivat hyödyntää omassa taiteellisessa työskentelyssään.

Illan kuluessa tunnistin itsessäni molemmat lähestymistavat. Kuuntelin keskusteluja analyyttisesti, pohtien jaotteluita, joita niissä jatkuvasti tehtiin. Välillä taas polvistuin Niran Baibulatin valokuvista koostuvan teoksen äärelle tarkistaakseni miten hän oli kohottanut kuvat eri korkeuksille lattian pinnasta – tätähän voisi hyödyntää omissakin projekteissa!

Myöhemmin Donner-instituutin illanvietossa kysymys tieteen- ja taiteentekijän eroista nousi uudelleen esiin folkloristiikan emeritaprofessori Ulrika Wolf-Knutsin puheessa. Hän lähti liikkeelle karkeasta jaottelusta: siinä missä tieteilijältä vaaditaan analyyttisyyttä, voi taiteilija tehdä mitä haluaa. Raja osoittautui kuitenkin lähemmin tarkasteltaessa häilyväksi, sillä molemmilta vaaditaan ensisijassa samoja asioita: leikkiä ja luovuutta. Tutkijan tehtävä on yhdistää asioita luovasti ja rakentaa kokonaisuuksia, joiden muotoutumista ohjaa usein suuressa määrin oma intuitio. Perässä tosin seuraa kestävän argumentoinnin vaade. Leikki ja luovuus on oleellista myös taiteellisessa työskentelyssä, jossa todellisuutta voidaan niin ikään tutkia, lähestyä analyyttisesti. Wolf-Knutsin puheen painavin osuus kohdistui kuitenkin lopulta näkemykseen siitä, ettei kumpaakaan – taidetta tai tiedettä – saisi pakottaa hyötyajattelulle alisteiseksi.

Näkökulma on ajankohtainen. Viime aikoina on noussut taajaan esiin muun muassa pelko siitä, että taidetta aletaan tarkastella liiaksi sen terveys- ja hyvinvointivaikutuksia ajatellen. Tiedemaailma on puolestaan joutunut ennennäkemättömän talouspolitiikan kurimukseen samanaikaisesti, kun uusia, hyödykkeiksi ja palveluiksi helposti muunnettavissa olevia innovaatioita pitäisi tuottaa yhä nopeammassa tahdissa.

Olipa taiteilijoita ja tieteilijöitä yhdistävä tekijä sitten mikä tahansa, symposiumia yleisesti leimaava näkemys oli nähdäkseni tämä: molemmat voisivat hyötyä rajatilojen lähestymisestä, jopa rajojen rikkomisesta. Itselleni symposium oli kaikessa hämmentävyydessään valaiseva ja inspiroiva kokemus. Jouduin jatkuvasti hakemaan paikkaa ja asentoa, josta käsin voisin ymmärtää eri lähtökohdista nousevia keskusteluja paremmin. Jos asiaa halusi selventää viereen tupsahtaneen kuuntelijan kanssa, saattoi hän osoittautua yhtä hyvin nukke- tai ympäristötaiteilijaksi kuin teologiksikin. Näkökulmien asettumaton virtaus johti aina lopulta toisaalle, pois omalta mukavuus- ja tietämysalueelta.

Ja juuri tästä tilasta kaikki hyvä taide, tiede ja elämä lopulta kumpuaa, jos Taylorin keynote-esitelmän keskeinen väittämä otetaan vakavasti. Hän kertoi pitävänsä oppilailleen usein kursseja ”ei-mistään” – ”of nothing”. Tämä ”ei-mikään” osoittautui myöhemmin tilaksi, joka vallitsee jossain filosofian ja taiteen välimaastossa – nollapisteessä, jossa nämä kaksi liiaksi toistensa vastakohdiksi muuttuneet kulttuurin alueet kohtaavat toisensa. Vastakohdat sulavat, rajat ylitetään.

”Ei-mistään” puhuessaan Taylor ammentaa käsityksensä osin Heideggeriltä, joka 1900-luvun alkupuolella kiinnostui siitä, mitä tiede ei tarkastele. Siitä, mikä kaikesta huolimatta kuitenkin määrittää ihmisenä olemista ja sen ymmärtämistä. ”Ei-missään” onkin eräänlainen olemisen aukeama, joka mahdollistuu sitä edeltävän hämäryyden ja kätkeytyneisyyden kautta. Ja tähän rajatilaan ”toisaalla ei-missään” meidän jokaisen tulisi Taylorin mukaan kulkea. Tarkoituksena on saapua sinne, missä ei koskaan ennen ole ollut. Sinne, mistä ei myöskään ole paluuta takaisin. ”Toisaalla ei-missään” ihminen humahtaa hetkiseksi kuiluun tai aukeamaan, joka jättää jäljen. Haavan, jonka ei ole tarkoituskaan umpeutua, vaan pitää meidät alati avoimina ja keskeneräisinä.