Superilluusio – Ted Seriosin ajatuskuvien harhaisuus?

on

Epäilys. Miten erilaisista risuista se osaakaan pesänsä mieleen rakentaa. Herättää öisin, värisyttää vuoroin pelosta ja innostuksesta. Nyt se peittää kykyni katsoa avoimesti edessäni olevia valokuvia. Palaan tahtomattani uudelleen kysymään onko tämä totta vai ei.

Kuvat ovat chicagolaissyntyisen Ted Seriosin (1918–2006) tuottamia ajatuskuvia (thoughtograps). 1960-luvulla niiden syntyperän selvittämiseksi valjastettiin valtava parapsykologisen tutkimuksen koneisto, jota johti psykiatri Jule Eisenbud (1908–1998). Eisenbud valvoi kolmen intensiivisen vuoden aikana tuhansia koetilanteita, joiden tavoitteena oli selvittää Seriosin psykokineettisten kykyjen mahdollisuutta. Kokeiden aikana kameroiden filmeille piirtyi yli neljäsataa aiheeltaan tunnistettavissa olevaa kuvaa, joiden uskottiin siirtyneen valoherkille papereille suoraan Seriosin mielestä. Toiveita siitä, että inhimillistä ajattelua voitaisiin tallentaa valokuvan keinoin, oli elätelty aina 1800-luvun loppupuolelta saakka. Ajatus ei siis ollut uusi. Kukaan vaan ei ollut 1960-luvulle tultaessa pystynyt tuottamaan kuvia niin kuin Serios näytti pystyvän.

Kuvataiteilija, valokuvataiteen professori Marjaana Kella (s. 1961) kertoo SUPERILLUUSIOKSI nimeämässään näyttelyssä Ted Seriosin tarinan. Omassa työskentelyssään Kella on keskittynyt valokuvan ontologisuuden erityispiirteisiin. Aiemmin loppuvuodesta 2016 galleria Hippolytessa esillä ollut näyttely on nyt pystytetty Turussa sijaitsevaan Valokuvakeskus Periin.

Galleriaan astuessani kuvittelen saapuvani jonkinlaiseen tutkimustilaan. Huoneeseen on asetettu kaksi pöytää ja niiden eteen tuolit. Vasemmanpuoleiselle seinälle on ripustettu joukko Seriosin ajatuskuvia. Niihin on tehty merkintöjä: päivämääriä, sarjanumeroita ja kommentteja. Ne antavat kuville tieteellisen todistusaineiston leiman. Pöydiltä löytyy Eisenbudin tutkimuksiin liittyviä asiakirjoja sekä hänen kirjeenvaihtoaan muun muassa Seriosin ja paranormaaleihin ilmiöihin tunnetusti kriittisesti suhtautuvan taikuri James Randin (s. 1928) kanssa. Pöytien ääressä voi uppoutua myös kahteen videoon, joissa puhutaan Seriosin psykokineettisten kykyjen mahdollisuudesta ja mahdottomuudesta. Vastakkaiselle seinälle on ripustettu lehtiartikkeleita ”miehestä, jolla on kamera-aivot”.

Kella houkuttelee katsojan asetettumaan tutkijan rooliin ja osallistumaan Seriosin tarinan pohtimiseen. Hän on onnistunut luomaan näyttelytilan, joka korostaa Seriosin ympärille rakentuneen tutkimuskoneiston massiivisuutta.

Epäilys ajatuskuvien todenperäisyydestä on häirinnyt minua siitä lähtien, kun selailin läpi verkosta löytämiäni kirjoituksia ja videoita Seriosiin liittyen. Monet niistä kertovat tarinaa miehestä, joka väitti omaavansa psykokineettisiä kykyjä, mutta oli todellisuudessa mielenterveydeltään hauras alkoholisti. Tutkimustilanteissa taltioiduilla videoilla Serios käyttäytyy häiritsevästi. Hän huutaa, irvistelee ja huitoo käsillään kameran edessä. Mieleen piirtyy herkästi käsitys umpihullusta miehestä.

Marylandin yliopiston filosofian professorina toimineen Stephen E. Brauden (s. 1945) kirjoittama artikkeli (The Perfect Medium -teoksessa) nostaa kuitenkin kiinnostavalla tavalla esille myös Seriosia vastaan esitettyjen huijaussyytteiden ongelmallisuuden. Seriosin väitetään usein käyttäneen ”gismoksi” kutsuttua pientä kartiota hyväkseen suurta huijausta tehdessään. Braude huomauttaa, että tällöin ei oteta huomioon, että Serios tuotti ajatuskuvia kameroiden filmeille myös pidemmän etäisyyden päästä ja ilman ”gismoa”. Hän kritisoi huijaussyytöksiä ja -todistuksia myös muista näkökulmista vakuuttavan oloisesti. Braude on toiminut muun muassa Yhdysvalloissa vuonna 1957 perustetun Parapsykologisen järjestön (Parapsychological Association) puheenjohtajana.

Kellan näyttelyn kertoma tarina ei ole sama kuin se, joka rakentuu Googlen tarjoamia kirjoituksia lukiessa ja videoita katsoessa. Näyttelyyn tutustuessani huomaan kiihtyväni, sydän hakkaa ja kulmat kurtistuvat. Häiritsen muita hiljaisessa huoneessa kulkevia tuhahtelemalla voimakkaasti ääneen. Huomioni alkaa kääntyä Seriosin ja Eisenbudin väliseen suhteeseen. Ja siihen stigmaan, jonka saattaa hyvinkin saada kannettavakseen, jos esittää väitteitä parapsykologisten tai muiden esoteerisuuteen liittyvien ilmiöiden puolesta.

Kellan näyttelyssä on mukana katkelma elokuvaohjaaja ja mediataiteilija Rebecca Baronin (s. 1968) teoksesta Detour de Force (2014). Eisenbudin arkistomateriaaleista kootussa videossa on mukana kohtia, joissa Serios käyttäytyy melko rauhallisesti, vaikka naurahteleekin silloin tällöin hermostuneen oloisesti. Ero on melkoinen verrattuna niihin otoksiin, joita olin aiemmin verkosta löytänyt. Nyt mies ei enää vaikutakaan erityisen hullulta. Eräässä kohtauksessa Eisenbud sättii voimakkaassa humalassa olevaa Seriosia, joka vastailee tutkijan nuhteluun vinkuen kuin lapsi. Keskustelua kuunnellessa tekee pahaa. Samantyyppinen arveluttava suhde tutkijan ja tutkittavan välillä ilmenee myös eräässä kirjeessä, jossa Eisenbud houkuttelee Seriosia palaamaan tutkimustensa pariin. Hän nuhtelee jälleen Seriosia siitä, että tämä on yhtäkkisesti jättänyt tutkimukset kesken ja kadonnut omille teilleen. Eisenbud uskoo, että he voisivat vielä sopia jonkinlaisen diilin, jos Serios palaa – mutta vain sillä ehdolla, ettei tämä ”lomaillessaan” tee ajatuskuviaan kellekään muulle.

Näyttelyn tarinassa kerrotaan, miten Serios tutustui erikoislaatuisiin kykyihinsä ensimmäisen kerran sattumalta, kun hänen työtoverinsa suostutteli hänet eräänlaiseen kokeeseen. Päämääränä oli valjastaa Seriosin psyykkiset kyvyt aarteiden etsimiseksi ja löytämiseksi. Samankaltainen tavoite ajoi myös Eisenbudia. Kuvitella, jos hän todella olisi todistanut aukottomasti, että ihmiset pystyvät tuottamaan kuvia mielensä avulla. Kuvitella, jos tiedemaailma olisi Seriosille tehtyjen kokeiden seurauksena hyväksynyt psykokineettisten kykyjen mahdollisuuden. Se olisi tuonut Eisenbudille valtavasti mainetta ja kunniaa. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kalleimman hinnan aarteenetsinnästä taisi lopulta maksaa hulluksi alkoholistiksi leimaantunut Serios.

Kella ei halua näyttelyssään ottaa kantaa siihen, pystyikö Serios tuottamaan valokuvia ajatuksen voimalla. En halua minäkään. Epäilen suuresti, onko se tässä kaikessa edes tärkeää.

Kellan näyttelylleen antama nimi, SUPERILLUUSIO, toistuu hänen kirjoittamassaan tutkimuksessa, (Käännöksiä – maisema, kasvot ja esittäminen valokuvassa, 2014), joka on asetettu toiselle galleriatilan pöydistä. Siinä kerrotaan tiibetinbuddhalaisesta opettajasta, joka suree menehtynyttä poikaansa. Yksi hänen oppilaistaan kysyy, eikö tässä olekaan kyse samasta maallista elämää koskevasta harhasta, johon heidän opetuksessaan aina palataan. Opettaja vastaa myöntävästi, mutta toteaa, että hänen poikansa kuolema on ”superilluusio”.

Tarinan ydin kiertyy buddhalaisuudelle ominaisen kysymyksen ympärille: mikä oikeastaan on totta ja mikä harhaa? Entä, jos meitä ympäröivä maallinen todellisuus ei olekaan sellainen, joksi olemme sen kuvitelleet? Entä jos kaikki onkin mielen tuottamaa illuusiota?

Kellan näyttelyssä puhutun tarinan päätteeksi ääni annetaan Seriosille itselleen: ”Ihmisen täytyy osata kuvitella! Jos ei osaa kuvitella, ei voi nähdä mitään!”

Teksti on julkaistu myös Yhdessä kuviteltu tieto -tutkimusverkoston blogissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s