Tien pinta on liukas ja luminen. Nostan myssyä pois silmiltäni, seuraan navigaattorin ohjeita ja tulkkaan niitä ystävälleni, joka on lähtenyt kuskikseni. Olen tullut Helsinkiin osallistuakseni Suomen Antroposofisen Seuran 100-vuotisjuhlaan. Nyt kulkumme suuntaa kuitenkin vielä aivan toisaalle. Olen sopinut tapaamisen vapaamuurarin kanssa, jonka kokoelmista on löytynyt minulle aiemmin täysin tuntematon Ilona Hariman teos.

Olen syksystä lähtien etsinyt kuumeisesti Hariman taidetta ja nähnytkin useita yksityiskokoelmien kätköissä säilyneitä aarteita. Ilona Harimalla (1911–1986) on keskeinen rooli parhaillaan käynnissä olevassa Idän henkisyys -tutkimushankkeessani, sillä hänen kohuttiin 1930-luvulta lähtien maalanneen itämaisia miniatyyrejä henkimaailman ohjauksessa. Talven aikana olen kirjoitan Harimaa käsitteleviä lukuja tekeillä olevaan tietokirjaani ja koettanut löytää mahdollisimman monta uutta teosta myös tutkimushankkeeseeni pohjautuvaan näyttelyyn, jonka on määrä avautua Tikanojan taidekodissa toukokuussa 2024. Vaasan museoissa innostuttiin näyttelystä niin, että päätimme ryhtyä kartoittamaan Pohjanmaahan tavalla tai toisella kytkeytyvien taiteilijanaisten teoksia laajemminkin. Ilona Harima on yksi heistä. Teos, jota olemme nyt ystäväni kanssa menossa katsomaan, tuntuu erityisen tärkeältä – helmeltä, joka nousi syvyyksistä juuri oikeaan aikaan.

Pysäköimme lumen peittämien alppiruusujen eteen, nousemme autosta ja soitamme ovikelloa. Vastassa on ystävällinen herrasmies, joka nostaa syliini kättelyiden jälkeen Hariman teoksen. Se on uskomattoman hieno! Kääntelen kullanhohtoisena hehkuvaa teosta käsissäni ja ihailen sen värejä. Teosta hallitsee säteilevä, monikätinen hahmo, joka tuo mieleeni hindulaisen ja buddhalaisen taiteen jumalat ja valaistuneet. Hänen kasvojaan ympäröi pyhyydestä kielivä sädekehä, jonka muoto toistuu taustalla kultaisena. Hahmon rintakehää kiertää lootuksella lepäävä valkoinen lintu. Teoksen alaosaan on maalattu meri, josta nousee esiin toinen, edellistä feminiinisempi hahmo, joka on muuntunut osin linnuksi. Sen valkoiset siivet ovat sulautuneet osaksi hänen ruumistaan. Teos värehtii, virtaa ja liekehtii sateenkaaren väreissä.

Tutkimusprosessini edetessä olen päätynyt pitämään taidehistorian katveeseen jäänyttä Ilona Harimaa paitsi äärimmäisen kiinnostavana taiteilijana myös eräänlaisena edelläkävijänä. Hän oli 1940-luvulla mukana perustamassa ensimmäistä buddhalaista yhdistystä Suomeen ja innostui samoihin aikoihin myös tantrasta, jonka monet 1900-luvun jälkipuoliskon avantgardistit löysivät vasta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin. Ensimmäisen, vuonna 1934 järjestetyn näyttelynsä yhteydessä Harima kertoi maalaavansa miniatyyrejään korkeampien voimien ohjauksessa. Vuosien myötä hänen suhteensa henkimaailmaan selkiytyi ja syveni. 1940-luvun puolivälissä hän ryhtyi vastaanottamaan oppailtaan viestejä myös kirjoittamalla. Samalla Hariman teokset saivat yhä enemmän vaikutteita Aasian taiteesta, vaikka taiteilijan maailmankuva oli ensisijaisesti teosofinen. Hän hyödynsi monissa teoksissaan muun muassa tiibetinbuddhalaista kuvastoa.

Nostan maalauksen lähemmäs kasvojani ja luen sen alalaitaan kirjoitetun omistuksen: ”Kyllikille Ilonalta”. Harimalla oli tapana lahjoittaa taidettaan ystäville, sukulaisille ja muille arvostamilleen henkilöille. Tämän teoksen hän antoi vapaamuurarisisarelleen Kyllikki Graaelle (os. Huhtala, 1908–1999), johon hän tutustui oletettavasti viimeistään 1940-luvun taitteessa. Harima liittyi vuonna 1936 Suomen teosofiseen seuraan ja pian sen jälkeen marraskuussa 1938 myös kansainväliseen yhteisvapaamuurarilliseen Le Droit Humain -järjestöön, joka hyväksyi jäsenikseen myös naisia. Järjestön syntysanat lausuttiin Ranskassa vuonna 1893. Suomeen ensimmäinen yhteisvapaamuurarillinen looshi perustettiin vuonna 1920. Yhteisöön kuului Ilona Hariman ohella monia merkittäviä teosofeja, kuten esimerkiksi Pekka Ervast ja Kyllikki Ignatius.

Kyllikki Graae oli ilmeisesti vihitty vapaamuurariuden saloihin jo Harimaa aiemmin. Naisten tutustuttua Graae toimi 1940-luvun loppupuolella kääntäjänä suomentaen muun muassa Dorothy Parkerin ja Evelyn Eatonin teoksia. Hän haaveili myös lääkäriksi kouluttautumisesta, mutta siihen ei mahdollisuuksia ollut. Kahvipöydän ääressä saamme ystäväni kanssa kuulla, miten Graae seurasi äitinsä jalanjälkiä vapaamuurariksi liittyessään. Ilmeisesti siis myös hän kuului Le Droit Humain -järjestöön. Myöhemmin löydän verkosta vanhan valokuvan, jossa Graaen isä, Kauhavalla syntynyt ja pitkään Lapualla elänyt Matti Vihtori Huhtala (1883-1931) poseeraa vapaamuurariasussa. Molemmat Graaen vanhemmat olivat siis paitsi vapaamuurareita myös teosofeja. Graaen isä piti kuulemani mukaan 1900-luvun alkupuolella kirjakauppaa Tampereella, mutta sen toiminta päättyi sisällissodan syttyessä.

Vuosien varrella Hariman ja Graaen suhde syveni lämminhenkiseksi ystävyydeksi, joka jatkui vähintäänkin 1950-luvun loppupuoliskolle. Kun Vaasan museoiden konservaattorit myöhemmin selvittävät lahjana annetun maalauksen alalaitaan epäselvästi merkityn vuosiluvun, saamme tietää Hariman signeeranneen sen Kyllikille vuonna 1956. Uumoilen, että maalaus on itse asiassa saattanut syntyä tätä aiemminkin.

Hariman teoksen nähdessään Vaasan museoiden näyttelypäällikkö Maaria Salo ja korvaamattomana apuna kuratointityössäni ollut amanuenssi Noora Lehtovuori ihastuvat siihen yhtä syvästi kuin minä. Teos halutaan ehdottomasti mukaan näyttelyyn! He pyytävät myös, että antaisin teokselle nimen, sillä se on herättänyt kiinnostusta mediassakin. Monien muiden Hariman teosten tavoin maalaus on jäänyt nimettömäksi. Taiteilija ei ehkä kokenut tarvetta harvoin julkisesti esillä olleiden teostensa nimeämiseen – tai sitten tieto teosnimistä jäi hänen omaksi salaisuudekseen.

Kevyin perustein en suostu Hariman teoksia nimeämään, mutta tämän maalauksen kohdalla olen valmis tekemään poikkeuksen. Talven aikana Harimasta kirjoittaessani olen nimittäin jo törmännyt nimeen, joka kysyttäessä nousee välittömästi mieleeni. En kuitenkaan uskalla sanoa sitä ääneen ennen kuin olen testannut nimeä tutkijoilla, jotka tuntevat Intian uskontoja ja filosofiaa huomattavasti minua syvemmin. Saatuani nimelle siunauksen jooga-aiheisen tutkimushankkeen parissa parhaillaan työskenteleviltä kollegoiltani, Janne Kontalalta ja Måns Broolta, olen valmis ristimään maalauksen. Tulkoon siitä Hamsa.

Sanskritinkielisissä teksteissä hamsa (haṃsa tai hansa) viittaa pyhään vesilintuun, yleensä joutseneen tai villihanheen, joka symboloi ihmisen jumalallista sielua, atmania (ātman). Hamsa yhdistetään usein myös valaistuneisiin joogeihin, jotka ovat oivaltaneet atman olevan pohjimmiltaan yhtä ainoan tosiolevaisen, Brahmanin, kanssa. Vaikka käsitykset atmanista juontuvat alkujaan hindulaisuudesta, ne sulautuivat 1800-luvun lopulta lähtien osaksi teosofien opetuksia. Teosofit määrittelivät atmanin ihmisen jumalalliseksi ytimeksi. He uskoivat myös, että tämän jälleensyntymisen kierrossa säilyvän ihmissielun oli tarkoitus jalostua toisiaan seuraavien elämien oppikoulussa.

Ilona Hariman taiteessa henkisen kehityksen ja siihen liittyvän korkeamman, jumalallisen Itsen teemat ovat tärkeässä roolissa. Hänen Hamsaksi nimeämässäni teoksessa valkoiset linnut viittaavat olentojen korkeampaan, henkiseen kehitystasoon. Tulkintaani tukee kala, jonka päälle pyhimyskehän valaisema hahmo astuu. Ajit Mookerjeen mukaan kala symboloi tantrisessa kuvatraditiossa henkisen kehityksen alempaa astetta, jonka Hariman valaistunut olento on selvästikin ohittanut.

Tutkimastani aineistosta käy ilmi, että Ilona Harima tutustui tantraan käsittelevään kirjallisuuteen 1940-luvun lopulla tai 1950-luvun alussa. Vaikka tantra mielletään nykyisin lähinnä henkisemmän seksin harjoittamiseksi, sillä on pitkä ja polveileva historia, joka kietoutuu niin hindulaisuuteen kuin buddhalaisuuteen. Yhtenäisen tradition sijaan kyseessä on pikemmin tietynlainen uskonnollinen orientaatio tai asenne, jossa menetelmillä on oppia tärkeämpi rooli. Se, mihin tantralla viitataan, tai mitä sen nähdään pitävän sisällään, on kuitenkin vaihdellut historian saatossa.

Eräs Ilona Hariman taiteessa toistuva teema on vastakohtaisuuksien yhdistyminen tai ylittäminen, jota on pidetty tantralle leimallisena ajatuksena. Vastakkaisuuksien varaan rakentuvan dualismin ja ykseyttä korostavan monismin yhtäaikaisuuden oivaltaminen nähdään tantrassa valaistumisen tai vapautumisen ehtona. Vastakohtien ylittämistä kuvataan usein feminiinisen ja maskuliinisen yhdistymisenä. Taustalla elää myös ajatus jumalallisen atman sulautumisesta kosmiseen absoluuttiin. Hamsa liittyy oleellisesti näihin käsityksiin, sillä se kuvastaa maskuliinisen Śivan ja feminiinisen Śaktin liittoa, niiden jatkuvaa sulautumista toisiinsa.

Tästä on pohjimmiltaan kyse myös niin sanotussa Hamsa-mantrassa. Mantrat ovat pyhiä lauseita tai tavuja, joita käytetään tantran ja muiden Aasian uskontojen harjoittamisessa. Hamsa-matra on rakentuu sanskritinkielisistä sanoista saḥ ja aham, ja sillä on läheinen kytkös hengitykseen. Mantraa lausuttaessa ilma tai pikemmin eräänlaiseksi elämänvoimaksi ymmärretty prana (prāṇa) virtaa Śivasta Śaktiin ja sitten takaisin. Samalla hengityksen edestakainen liike yhdistää myös ihmissielun kosmiseen absoluuttiin ja muistuttaa niiden ykseydestä. Nykyisinkin joogasaleilla kuulee toisinaan toistettavan tätä mantraa, jossa hamsa kääntyy usein myös toisin päin tavuiksi so’ham. Tavuja yhdistellään sisään- ja uloshengityksen tahtiin hieman eri tavoin traditiosta riippuen. Mantran merkitys liittyy kuitenkin oivallukseen ”minä olen se” tai ”se olen minä”. Ero itsen ja kosmisen tietoisuuden välillä häviää.

Vaikka Hariman teoksessa kuvatuilla hahmoilla on androgyynisiä piirteitä, en voi olla mieltämättä niitä maskuliiniseksi ja feminiiniseksi. Tarkemmin katsottaessa heidän välillään käy myös elämänvoimaa huokuva virtaus: isokokoinen, maskuliinisempi hahmo vastaanottaa oikeanpuoleisilla käsillään korkeuksista laskeutuvia liekkejä ja välittää ne yhdellä vasemmanpuoleisista käsistään eräänlaisena siunauksena joutseneksi muuntuneelle, feminiinisemmälle olennolle. Tämä puolestaan nostaa vedestä esiin liekehtivän pisaran, josta kohoaa virta maskuliinisemman olennon vastaanottavaan käteen. Elämänvoima virtaa heidän välillään kuin hengitys Hamsa-matrassa. Śiva sulautuu Śaktiin ja Śakti Śivaa.

Hariman teoksessa olennot kuvaavat myös suhdetta opettajan ja oppilaan välillä. Hamsa-teoksen vasemmanpuoleinen hahmo muistuttaa nimittäin muita Hariman taiteessa esiintyviä itämaisia olentoja, joiden hän uskoi ohjaavaan omaa henkistä kehitystään ja siihen läheisesti kytkeytyvää taiteellista työskentelyään. Teoksen hybridimäisen joutsenolennon voisi siten nähdä paitsi henkistä tietä kulkevan oppilaan symbolina myös taiteilijan omakuvana – tai pikemmin viittauksena Hariman jumalalliseen Itseen.

Ilona Harima hyödynsi etenkin 1940- ja 1950-luvuilla tehdyissä teoksissaan buddhalaisen ja hindulaisen taiteen kuvatraditiota omalla, vapaalla tavallaan. Hamsaksi nimeämässäni teoksessa keskeisen roolin saa etenkin hindulaisessa taiteessa usein esiintyvä pyhä lintu, joskin siitä löytyy myös muita Aasian uskonnoille ja niiden taiteelle ominaisia elementtejä kuten lootuksia ja monikätinen jumalhahmo. Teos risteyttää Hariman taiteelle ominaisella tavalla Intian uskontoja ja teosofista maailmankuvaa. Se on lumoavan kaunis kuvaus ihmisen potentiaalisesta jumaluudesta ja henkisen evoluution mahdollisuudesta – ja sellaisenaan ihanteellinen lahja vapaamuurarisisarelle, joka Hariman tavoin takuulla arvosti inhimillisen kasvun ideaalia.

***

Tärkeimpiä lähteitä

Nina Kokkinen: ”Ilona Harima ja mediaalinen taide” – Nina Kokkinen & Lotta Nylund (toim.) Hengen aarteet. Esoteerisuus Suomen taidemaailmassa 1890–1950. Helsinki: Parvs, 92-99.

Erkki Anttonen: ”Läpi indigonsinisen avaruuden – Ilonan Hariman mystisiä maalauksia” – Helena Hätönen & Riitta Ojanperä (toim.) Ilona Harima. Valaistumisen tiellä. Helsinki: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto, 2011.

Janne Kontalan, Måns Broon ja Nina Kokkisen väliset sähköpostiviestit toukokuussa 2024.

Hugh B. Urban: Tantra. Sex, Secrecy, Politics, and Power in the Study of Religion. Berkeley, Los Angeles & London: University of California Press, 2003.

Ajit Mookerjee & Madhu Khanna: The Tantric Way: Art, Science, Ritual. Boston: New York Graphic Society, 1977.